Trekkaamassa Nepali tyyliin

Lahdin paikallisten partiolaisten kanssa neljan paivan retkelle. Ryhmassamme oli kuusi partiolaista, (nuoria noin 18-26 vuotiaita) ohjaaja, hanen vaimonsa, tyttarensa ja mina. Ensin ajoimme paikallis bussilla noin 7 tuntia paikkaan nimelta Dolakha, josta aloitimme trekkauksen vuorelle nimelta Kalinchowk. En ollut syonyt kun aamupalan, kun yllatyksenseni lahdimmekin jo matkaan. Minulle oli kerrottu etta matka on hyvin helppo, vain noin 3 tuntia kavelya. Hetken aikaa kaveltyamme jatkoimme matkaa bussilla. Sisalle ei enaa mahtunut, joten ainoa vaihtoehto oli kiiveta katolle. Mua jannitti hulluna. Puristin rystyset valkoisina kiinni kaiteesta ja pidin silmia kiinni. Sitten jatkoimme jatkaa taas kavellen. Pian minulle selvisikin etta 3 tuntia pitaa varmaan paikallisille paikkansa, minulta matka veisi kylla paljon kauemmin. Pidimme usein taukoja, koska en pystynyt samaan tahtiin kun muut partiolaiset. Ajattelin etta menemme vaan puoleen valiin vuorta mutta, ei ideana oli menna melkein huipulle. Viimein alkoi hamartamaan. Jalat oli maitohapoilla, paata sarki, oli jo mieleton nalka, ilma oli viileaa ja hankalampaa hengittaa. Teki mieli luovuttaa. Vihdoin noin 7 tunnin kipuamisen paasta paasimme maaranpaahan, pieneen teehuoneeseen, jossa vietimme yon. Soimme illallisen, joka oli niin tulista etta en pystynyt syomaan edes puolia. Olin silti onnellinen ja helpottunut. 17 kilometria kipuamista omenan voimalla, ihan hyvin. Nyt olimme noin 3000metrin korkeudella.
      Nukuimme kaikki samassa huoneessa, mina tyttojen kanssa isossa sangyssa ja pojat toisessa. Lampotila oli varmaan noin -5 astetta.  Seuraavana aamuna herasimme kello viisi, etta kerkeemme huipulle ihastelemaan auringonnousua. Huipulle oli noin 800 metria. Kiipeamiseen ei menisi kun 45 minuuttia. Paitsi minulta noin 2 tuntia. Missasin auringon nousun mutta huipulle paastyani tuntui etta olin ylittanyt itseni. 3800metria! Jes, I did it! Ja sitten alkoi alastulo. Tatakaan ennen emme syoneet kummempaa aamupalaa, vaan pieni kuppi teeta ja kekseja. Myoskaan liika juominen ei ollut hyvasta, koska se aiheuttaa vuoristotautia. (kumma juttu, itse oon kuullu asian olevan aivan toisin). Alastulokaan ei ollut siis aivan helpoimmasta paasta, ilman ruokaa ja juomaa. Oli myos kiire bussiin, ja yritin pysya porukan perassa.
    Lopulta paasimme perille kaupunkiin, josta olimme lahteneet. Vihdoin paasimme syomaan. Sen jalkeen menimme tutstumaan paikalliseen orpokotiin. Orpokoti oli vain pojille ja siella oli asui kahdeksantoista poikaa. Tilat olivat hyvin kehnossa kunnossa. Aikaisemmin poikia oli viisikymmenta, mutta vahasen rahoituksen vuoksi, poikia oli enaa kahdeksantoista. Orpokoti oli vain alle kuusitoista vuotiaille. Kun kysyin orpokodin johtajalta, mihin pojat menevat taytettyaan kuusitoista sain vastaukseksi, jotain epamaaraista, vain kaupungin nimen. Yksi poika oli kuulemma paassyt perustamaan oman yrityksenkin. Partiolaiset saivat tehtavakseen tehda jonkin yhteistyo projektin orpokodin poikien kanssa. Toivottavasti projektit toteutsuvat hyvin. Ohjaajamme oli yrittanyt jo kolme vuotta loytaa rahoitusta orpokodille. Han pyysi minua kysymaan jos suomesta olisi mahdollista loytaa jotain henkiloita tai yhteistyokumppaneita kodille. Lupasin selvittaa asiaa, vaikka mielessani mietin etta, miten taman asian kaytannossa sitten toteuttaisi ja varmistaisi etta lahjoitukset menevat oikeaan osoitteeseen.
   Taman jalkeen menimme ohjaajamme vaimon vanhempien taloon, jossa yovyimme. Talo oli tyypillinen nepalilainen talo, jossa ruoka valmistettiin tulella saviuunissa. En ole viela taalla ollessani syonyt missaan niin maittavaa ateriaa. Seuraavana paivana oli Shiva jumalan syntymapaiva. Menimme temppeliin, johon minakin paasin sisalle. Kaikkialla tuoksui suitsukkeille ja kukkaset valloittivat temppelin. Menimme myohemmin myos toiseen pyhaan paikkaan, jossa pyha mies rukoili puolestani ja maalasi tikan otsaani. Kavelimme kaupungilla ja ihailimme maisemia. Tutustuimme myos hollantilaiseen vapaaehtoistyontekijaan Sofiin, joka liittyi seuraamme. Illalla valmistimme yhdessa maittavan aterian ja opettelimme nepalia. Haastattelin myos nuoria, mita he toivoisivat tulevilta Youth forumeilta. Suurin toive oli enemman mahdollisuuksia, jotta paasisi vaikuttamaan asioihin. Toivottavasti projektimme aikana saamme nuorten aanta kuulumaan ja myos vaikuttamaan partioon ja sita kautta yhteiskunnan toimintaan.

Nyt pelastetaan sita maailmaa

Toissa on ollut takkuisaa. Tai siis minun tyoni ei ole edes viela kunnolla alkaneet. Kaikkeen vaikuttaa byroktratia ja johtoportaan valta. Perus duunarilla on kovin vahan sanomista asioiden kulkuun. Turhauttaa ja arsyttaa. En tullut tanne vaan pyorittelemaan peukaloita. Nyt pelastetaan sita maailmaa. NYT.
    Hengitan syvaan. Otan muutaman paivan lomaa ja karkaan pikkukylaan Dhulikheliin, josta vaellan toiseen kylaan, Namobuddhaan. Reitilta on mahdoton eksya, kun kylan lapset huutelevat peraan ja nayttavat suuntaa. On ihana rauha ja hiljaisuus. Kun paasen perille kolmen tunnin patikoinnin jalkeen, olen jo rauhoittunut ja byrokratian kiemurat ja katmandun polyt ovat jo kadonneet ajatuksista. Edessa on portti, jossa lukee: here the prince gave his body to a hungry tiger. Tassa uskotaan etta budhha uhrasi itsensa tiikerille, jotta voisi pelastaa sen nalkakuolemalta. Tama oli buddhalle ainoa vaihtoehto, koska han ei halunnut tappaa toista elainta tiikerille ruuaksi, mutta kuitenkin halusi pelastaa taman. (lue koko tarina: http://www.namobuddha.org/namobuddha.html ) Aika jaloa budhalta.

    Ihmettelin paikkaa, ja mielettoman kaunista temppelia ja elaman menoa. Tassa sita istutaan temppelilla, ja koitetaan olla niin auttavaisia etta. Todellisuudessa tuntuu etten ole kuukauden aikana aikaiseksi taalla paljonakaan. En kuvitellut etta pelastaisin koko maailman viidenkuukauden vapaaehtoistyo jaksoni aikana, mutta toivottavasti edes asiat paranisivat,edes vahan, tai edes jonkun elamassa.
    Menin kysymaan munkeilta, olisiko mahdollista viettaa luostarissa yota. Nuori munkki koitti soittaa iPhonilla managerille ja kysya. On se jannaa, nykyaan munkitkin voi ladata varmaan rukouksensa iPhodiin. Manageria ei kuitenkaan saatu kiinni ja paadyin laheiseen budhamotelliin. Huoneessa oli patja lattialla, eika paljoa muuta, hinta 4e. Ok, kelpaa mulle. Aikaisemmin vesipullo oli kivasti rikkoutunut reppuun, joten vaihtovaatteet oli markia. No, ei se mitaan, onneksi yksi paita oli sainlynyt melkein kuivana. Kello laheni seitsemaa, melkein kaikki paikat menivat jo kiinni. Turisteja ei nakynyt enaa missaan. Kyla oli hyvin hiljainen. Sain viela tilattua paistettua riisia lautasellisen. Soin illallisen katsoen kun lapset leikkivat katukoirien kanssa ja laheiseen stupaan sytytettiin kynttilat. Viimeiset rukoukset ja kaikki siirtyivat koteihinsa.
      Menin huoneeseeni ja lueskelin hieman kunnes kahdeksalta meni sahkot. Nukahdin aika pian, ja herasinkin jo kukonlaulunaikaan, kello kuusi, kukon lauluun. On se jannaa, miten elama tuntuu niin erilta vaikka matkaa kylaankin katmandusta on varmaan vaan noin 50km tai jotain.
   Namobudhalta jatkoin matkaa kylaan nimelta Panauti. En meinannut millaan loytaa oikeaa polkua. Menin metsaan, polku loppui, palasin takaisin, kysyin neuvoa bussikuskilta (ei kannata) joka neuvoi minut hanen reitilleen, kun en suostunut menemaan kyydilla, palasin taas takaisin. Nyt olin kavellyt jo reilun tunnin. Vihdoin loysin oikean reitin. Kavelin ihastuksissani tieta eteenpain ja ihailin maisemia. Valitettavasti oli sen verran pilvista, etta vuoria ei nakynyt. Tormasin paikalliseen nuoreen poikaan, joka olisi halunnut hieroa liiankin laheista tuttavuutta. Kaskin poikaa menemaan pois, hyvin pahamaisen katseen kera. Vihdoin paasin hanesta eroon kun olin soittavani poliisit paikalle. Huh, vahan jo jannitti. Pian kuitenkin paasin laheiseen kylaan ja pidin tauon. Juttelin paikallisten lasten kanssa ja mietin jatkaisinko kavellen vai bussilla. Jatkoin matkaa kavellen kunnes pian minua laheni turistibussi, jolta kysyin suuntaa. Kuski oli menossa Panautille joka tapauksessa hakemaan turisteja, joten sain kyydin ilmaiseksi.

     Panautille paastyani kiertelin hetken temppeli alueella ja ihastelin maisemia. Paikallinen Holy man kutsui minut hanen luokseen juttusille. Keskustelimme maailman menosta. Han oli huolissaan nykyajasta, kiireesta ja tegnologian valloittamasta maailmasta. Niin, ehka pitaisi viela itsekkin osata antaa asioille aikaa, ja olla viela karsivallisempi. Kaikki ei tapahdu taalla heti ja miksi pitaisi. Enjoy and take care of life, han totesi kun jatkoin matkaa ja hyppasin bussiin joka meni Katmanduhun.

Namobuddha temppeli

Rukousliput lahettavat rukoukset tuulen mukana maailmalle

Matka Manakamanaan

Sain kutsun paikallisen koulun luokkaretkelle laheiseen kylaan Manakamanaan. Tutustuin koulun johtajaan Preranan haissa ja han kutsui minut mukaan koulumatkalle, jotta opiskelijat voisivat harjoitella englantia puhumalla kanssani ja saisivat myos lisaa itsetuntoa. Sunnuntaina minut tultiin hakemaan partiotoimistolta koulubussilla, joka oli taynna yla asteen viimeisen luokan opiskelijoita. Viikon paasta luokkalaisilla, olisi paattokoe ja sita varten lahdettiin Manakanaan hakemaan siunausta paikallisesta hindu temppelista. 

    Reilun kolmen tunnin matkaamisen jalkeen paadyimme maaranpaahan. Vuorelle mentiin kaapeli hissilla ja koulun johtaja joutui neuvottelemaan pitkan aikaa etta paasin samalla hinnalla ylos asti kun paikalliset. Lopulta onnistuttiin ja kun paasimme perille satoi kaatamalla. Koulun pojat kavivat ostamassa jostain vuohen. Vahan aikaa ihmeteltyani, ymmarsin etta vuohen elama paattyy pian. Vuohi uhrataan temppelissa, jotta koululaiset voivat pyytaa jumalalta hyvat arvosanat paattokokeisiin. Onneksi uhraus tapahtui kun olin huoneessani purkamassa tavaroita. En kerenny edes huomata etta vuohi oli havinny kun koululainen tuli nayttamaan iphonellaan videon vuohen mestaamisesta. Tapahtuma oli kuin viimeisimmista Tarantinon leffasta, se veren roiskuminen... huh. No, onnistuin kuitenkin pitamaan naaman peruslukemilla. Enka alkanut asiaan sen kummemmin  kommentoimaan. Kuitenkin kunnioitan eri uskontoja ja kulttuureija. Enka voi kieltaa etta lansimaalainen tehotuotantanto olisi yhtaan sen lempeampaa. Tai siis se on viela hirveampaa monella tavoin... Silti kaikille vapaille vuohille, yritin salaa vihjailla etta alkaa ny tanne temppelialueelle tulko hengailee, henki lahtee. Temppeli oli kaunis ja tunnelma jotenkin hengellinen. Itse en paassyt temppeliin sisalle, kun en ole hindu, joten odottelin koululaisia ulkopuolella. 

    Illan pimennettya vuohesta valmistettiin maittava lounas koko luokalle. Vain vuohen veri vuodatettiin jumalalle. Tunnelma oli hilpea koska yhdella tytolla oli syntymapaiva, ruuan jalkeen syotiin taytekakkua ja laulettiin happy birthday, kuorossa 16 vuotiaalle. Koulun johtajan perhe oli myos mukana luokkaretkella. Perheen kuopus 8 vuotias tytto, ihastui minuun ja oli sanoin kuvaamattoman hakeltynyt golden hairistani. Han ihmetteli myos kovasti etta miten voin olla 28 vuotias, enka naimisissa. Han oli hyvin harmissaan, huolestunat ja arsyyntynyt etta nain on. Tytto yritti kovin loytaa minulle aviomiehen, mutta ei onnistunut. But you are nice anyway, han sanoi. 

   Aamulla herasimme kello kuusi ja menimme temppelille. Onneksi tallakertaa ei uhrattu mitaan. Ilma oli kirkas ja nain vuoret. Maisema oli hakellyttava. Niin monta sinisen ja valkoisen eri savya en muista nahneeni ennen. Apinat hyppivat puista temppelin katolle ja paikalliset kiersivat temppelia. Suitsukkeet tuoksuivat ja jostain kuului paikallinen laulanta. Taalla kaikki toiveet toteutuvat, minulle sanottiin. Tama hindu jumala tekee ne todeksi. Laitoin silmat kiinni ja toivoin oman toiveeni ilmoille.

Kouluretkella Manakamanssa

Haahumua

Vihdoin paasin todistamaan paikallisia haita kun tyokaverini Prerana meni naimisiin. Torstaina haat alkoivat kuuden aikaan iltapaivalla. Olin ostanut paikallisen juhlapuvun, sarin. Kun tyopaivan jalkeen sain vihdoin sen paalleni, niin kaikki nepalin partiotoimistolla olivat innoissaan. En muista milloin viimeksi olisin saanut niin paljon kehuja. Tuntui myos etta sain osakseni ihan erilaista arvostusta, mita aikaisemmin. Monet sanoivat etta naytan ihan nepalilaiselta, heidan omassa puvussaan.

Kun paasimme haapaikalle vastaanottamassa olikin vain Prerana, ja hanen sukunsa. Aviomies ja seremoniat olivatkin tiedossa vasta seuraavana paivana. Morsian istui ns. alttarilla johon kaikki kavivat vuorotellen viemassa lahjat ja ottamassa vastaan kasan pahkinoita (?!) jotka laitettiin koriin, mutta yksi pahkina sailytettiin itsella. Onneksi sita ei jouduttu syomaan, koska oon niille allerginen. Kaikki oli hyvin varikasta ja naisilla oli mita kauniimpia sareja. Eniten ehka hammasstytti etta morsian ja suku sai olla vain korokkeella ns. lavalla eristettyina muusta juhlavaesta.

    Seuraavana paivana oli oikea haaseremonia Preranan kotona. Paikalle paaseminen oli hieman haasteellista, koska liikenne oli osittain katkaistu, jonkin lakon takia. Vihdoin kaveltyani noin kilometrin tyokaverini tuli hakemaan minua moottoripyoralla. Sarin kanssa istuminen kyydissa oli vaativaa, mutta onneksi matka oli lyhyt. Sulhanen saapui juhlapaikalle hienossa kulkueessa, jossa oli sotilaat soittamassa. Morsian oli puettu paasta varpaisiin kauniiseen juhlapukuun. Lopulta paikallinen seremonia alkoi talon katolla. Seremoniassa poltettiin suitsukkeita, heiteltiin riisia ja kukkia olan yli. Lopulta morsian kiersi sulhasta suuri kaulakoru kadessaan ja lopulta valitsi hanet laittamalla korun taman kaulaan. Kaikki hurrasivat. Sulhanen maalasi morsiammen otsaan tikan, paikallisen merkin. Juhlat kestivat viela pidempaan, mutta meidan piti palata toimistolle, koska tyokaverini sai pomolta soiton etta toihin on tultava kiireesti. Kun paasimme paikalle, sahkot olivat meneet ja emme voineet tehda toita. Sitten jatkoimme paivaa juttelemalla, eri kulttuurien naimisiin menoista. Minulta kysyttiin, miten nepali haat eroavat suomen haista? Kaikin tavoin, Just think opposite, vastasin. :D

Paikallisten partiolaisten aktiviteetit

Perjantai oli ensimmainen paiva kun paasin tekemaan partio aktiviteetteja paikallisten lasten kanssa. Ensimmainen haaste oli matka. Mukava tyokaverini oli aiemmin selittanyt etta menemme paikalle paikallis kulkuneuvolla, mutta kun paasin toimistolle han oli vastassa minua moottoripyoralla. Ei auttanut muu kuin hypata pyoran selkaan jos halusi mukaan. Tyokaverini selitti ajaessa minulle nahtavyyksia, mutta en hennonnut sanoa etta olin melkein koko matkat silmat kiinni, vastailin vain: Yes, yes, very beatiful. Muutaman vartin ajon paasta paasimme koululle.

Koulu vaikutti oikein hyvalta, oli videotykit ja tietokoneet. Soimme myos oppilaitten kanssa oikein maittavan kouluaterian. Olin hieman hammentynyt koulun hyvasta tasosta, olin ajatellut jotain kovin alkeellisempaa. Myohemmin tyokaverini kertoikin etta tama oli yksi Nepalin arvostetuimmista yksityiskouluista. Koulun saantojen mukaan lapsille ei saa huutaa, heita ei saa lyoda ja lapsia kutsutaan etunimella ja numerolla, ettei sukunimen perusteella voi arvata mihin kastiin lapsi kuuluu. Kastijarjestelma tuo mukanaan epatasa-arvoisuutta. Tallaiset arvot toivoisi kuuluvan jokaiselle koululaiselle. Ei vain rikkaiden lapsille. Myohemmin tyokaverini lupasi vieda minut myos paikalliseen valtion kouluun vierailulle.

Koululta lahdimme koulubussilla partion aktvitteetti paikalle. Ensimmaiseksi paasin paikallisten partiojohtajien sekaan korokkeelle, josta nimeni kuulutettiin kova aanisista. Onneksi muita johtajia esiteltiin ennen minua, niin osasin esimerkillisesti tervehtia kaikkia lavalta kunniallisesti partiotervehdyksella. Sain partiohuudiot ja taputukset kunniakseni. Ensimmaista kertaa tuli hieman sellainen olio, etta missa ihmeessa sita oikein ollaan...

Seremonian jalkeen mentiin tekemaan aktiviteetteja. Vuoren rintamalla oli monta erilaista rastia. Paikalliset koululaiset olivat viidesluokkalaisia, joten aktiviteetit olivat sen verran helppoja etta jopa mina selvisin niista. Oli renkaan lapi pujottelua, puujalkoja, renkaalla laskua ym. Jannittavin oli ehka laite nimelta supermies, jossa sidottiin jalat ja kadet vaijeriin, jota pitkin laskettiin vaakatasossa, toiselle puolelle. Itse menin talla vahan vauhdilla paa edella puuhun, mutta selvisin siitakin hyvin. Niinkun kunnon partiolainen. :)

Evaat jaettiin yhdessa kaikkien kanssa ja ruokatunnin jalkeen lahdettiin koulubussilla koulua kohti. Sielta vanhemmat tulivat hakemaan lapsiaan mita hienommilla autoilla. Se laittoi miettimaan miten niin paljon eriarvoisessa asemassa ihmiset taalla asuvat ja ovat.

Ensimmainen paiva

Saavuin Katmandun lentokentalle ajoissa. Ilma oli sateinen ja pilvinen. Projektikordinaattorimme Prerana ja Keshav olivat minua vastassa. Matkasimme taksilla Lanzipatin alueelle, josta olin vuokrannut kampan. Taksista katsottuna liikenne on kaoottista. Mutta silti se soljuu eteenpain ja kaikki tietaa mihin menna. Kamppa vaikuttaa oikein mukavalta ja hienolta paikalta. On luksusta: lamminta vetta ja sahkot ja generaattori, eli sahkoa vaikka sahkot katkeaakin. Tai ainakin osittain toimii. Nyt mulla on enaa vajaa puolituntia aikaa kirjotella istua koneella, koska kohta sahkot katkeaa. Sahkokatkot ovat taalla hyvin yleisia. Sahkoa on tallahetkella vain noin 12 tuntia per paiva. Ja sitten on ihana Didi, eli sisakko, joka pyykkaa ja siivoaa. Ja tyopaikalla myos on didi, joka tuo lamminta teeta muutaman tunnin valein tyopoydalle. Kylla, Nepali tuntuu aika luksukselta viela. Ei kulttuurishokkia havaittavissa. :)

Matkakuumetta

Nyt alkaa jo kohta tuntumaan että tässä on lähdössä jonnekin. Vielä viimeinen työpäivä,muutto ja vaelluskoulutus viikonloppu Espoon Nuuksiossa ja sitten lähdenkin Nepalin partiolaisiin vapaaehtoistöihin. Kirjoitan projektista lisää myöhemmin. Nyt onko kaikki?!  passi, rahat, vakuutus, hammasharja. Apua miten tää rinkka on niin pieni! Paniikki! Ihana, ihana matkakuume. :)